Onside with Jouni Nieminen: Terrible Ted – osa 1

Ted Lindsay-palkinnon voittaja ratkaistaan NHL-pelaajien kesken tehtävällä äänestyksellä. Tälläista palkintoa ei nimetä kenen tahansa mukaan. 

NHL:n historiasta ei löydy toista vanhaa pelaajaa, jota kunnioitetaan yhtä paljon kuin viime sunnuntaina 93:tta syntymäpäiväänsä viettänyttä ”Terrible” Ted Lindsayä.

Rohkea ja kunnioitettu

Ted Lindsay oli rohkea jääkiekkoilija.

Yksi kuuluisimmista vanhoista NHL-valokuvista on otettu Toronton Maple Leaf Gardensissa 24. maaliskuuta, vuonna 1956. Maple Leafsin ja Detroit Red Wingsin playoffottelu (semifinaali, Game 3) oli juuri päättynyt jatkoajalla. Voittomaalin tehnyt Red Wingsin kapteeni Ted Lindsay ammuskelee kuvassa kohti katsomoa, jääkiekkomailaansa kiväärinä käyttäen, kuin katseellaan jotain etsien.

Lindsayn vasen silmä on kuvassa ruhjotun näköinen ottelussa käydyn tappelun jäljiltä. Syy kivääritemppuun oli se, että ennen ottelua Gardensille oli tullut puhelinsoitto, jossa soittaja uhkasi ampua Lindsayn ja Gordie Howen jos he pelaisivat illan ottelussa. Kaksikko päätti rohkeasti pelata tappouhkauksesta huolimatta; Lindsay teki kaksi maalia ja Howe yhden Red Wingsin 5-4 voitossa.

Ted Lindsay oli vain 173-senttinen mies, joka ei pelännyt koskaan ketään, eikä mitään. Sunnuntaina 93 vuotta täyttänyt Mr. Lindsay on yhä tuttu näky Red Wingsin peleissä. Ehkä kunnioitetuin vanhan Original Six NHL:n entinen pelaaja. Terrible Ted oli kovaotteinen ja raivokas pelaaja. Vanhaa pesäpalloräpylää nykyisin muistuttaville kasvoille on ommeltu seitsemisensataa tikkiä. Pieni ja kova pakkaus, jollaista NHL:ssä ei oltu koskaan ennen Tediä nähty, eikä ehkä ole nähty hänen jälkeenkään.

Ted oli oikeastaan toisen polven jääkiekkoilija, ensimmäinen toisen polven pelaaja NHL:n historiassa. Isä Bert Lindsay oli ammattilaismaalivahti 1900-luvun alkuvuosina. Hänen kuvansa voi löytää aivan ensimmäisistä ammattilaiskiekkoilijoista tehdyistä keräilykorteista, jotka ilmestyivät vuosina 1910-12 Sweet Caporal ja Imperial Tobacco-savukkeitten oheistuotteina. Bert oli tolppien välissä juuri perustetun NHL:n ensimmäisessä ottelussa Montrealissa vuonna 1917, kun Montreal Wanderers voitti Toronto Arenasin maalein 10-9.

Ted syntyi Ontarion Renfrewssä vuonna 1925 ja eli nuoruutensa 1930-luvun pula-aikana kultakaivoskaupunki Kirkland Lakessa. Bert ja Maud Lindsayllä oli yhdeksän lasta. Tedillä oli viisi vanhempaa veljeä, joista neljä lähti rintamalle toisen maailmansodan sytyttyä. Lindsay jäi yksin kotitalonsa takapihalle jäädytetylle kentälle laukomaan kiekkoja maalivahtina toiminutta isäänsä päin.

Nuoren Tedin suosikkijoukkue NHL:ssä oli Detroit Red Wings. Kirkkaina ja kylminä iltoina hän saattoi kuulla detroitilaisen WJR-radioaseman jääkiekkolähetykset Kirkland Lakelle saakka. Kovaotteiset puolustajat Jimmy Orlando ja ”Black Jack” Stewart olivat hänen suosikkipelaajiaan.

Kun veljet palasivat sodasta, Ted oli jo NHL:ssä.

Isä Bert Lindsay ja poika Ted Lindsay

Ammattilaiseksi

Ted Lindsaystä tuli NHL-ammattilainen kaudella 1944-45 Detroit Red Wingsissä. Hän ei koskaan pelannut farmijoukkueissa. Hän oli vain 19-vuotias, pienikokoinen, vähän nykypäivän Brad Marchandia muistuttava ärsyttävä ja kovaotteinen pelaaja. Heti ensimmäisellä kaudella, kun Montreal Canadiens tuli kaupunkiin, valmentaja/GM Jack Adams määräsi Lindsayn uransa huippukausia juuri lähestyneen Rocket Richardin päällystakiksi.

The Rocket oli yksi NHL:n supertähdistä. Kylmin hiilenmustin silmin vastustajia tuijottanut, lujaa luistellut maalitykki, joka antoi välittömästi takaisin kovempaa, jos joku rohkeni koskea. Tämän vuoksi hänelle yleensä annettiin tilaa. Nuori Ted Lindsay oli poikkeus. Hän tuli heti iholle, tökki Rocketia mailallaan, ja antoi vähän ylimääräistä hanskallaan.

Maurice Richard päätti antaa tulokkaalle opetuksen, ja aloitti tappelun. Ted Lindsay tappeli raivoisasti vastaan. Useimmat jääkiekkotappelut Original Six NHL:ssä, kuten nykyisinkin, olivat suhteellisen harmittomia. Muutama epätasapainoinen isku, pari kirosanaa, ja kaikki oli ohi. Mutta kun Ted Lindsay tappeli, normaalia useampi isku osui kunnolla perille, jonkun veri lensi, ja aina joku satutti kunnolla.

Sanottiin, että Ted Lindsayä vastaan tappelun voittaneetkin olivat jälkeenpäin huonommassa kunnossa kuin jollekin toiselle hävinneet.

Canadiensin supertähti vuoti verta jäälle. Koko uran kestänyt molemminpuolinen vihasuhde oli alkanut. Lindsayllä oli tapana ennen poliittisen korrektiuden ja mielensäpahoittajien aikakautta solvata Richardia tämän kanadanranskalaisesta syntyperästä niin törkeästi kuin hän pystyi. ”Minun oma äitini oli ranskankielinen”, myönsi Lindsay myöhemmin vasta vanhuksena antamassaan haastattelussa, viekkaasti hymyillen. ”Mutta en minä sitä halunnut Rocketille kertoa.”

Lindsay käytti uransa alkuaikoina etenkin polviaan ja kyynärpäitään hyväkseen jäällä niin ilkeästi, että NHL toi sääntökirjaan säännön numero 51 (alunperin ”Elbowing and Kneeing, nykyisin Roughing). Sääntöä kutsuttiin joskus epävirallisella nimellä ”Ted Lindsay-säännöksi.”

The Production Line

Kaksi vuotta myöhemmin hänet laitettiin samaan ketjuun Sid Abelin ja Gordie Howen kanssa. Ketju sai Amerikan autoteollisuuden keskuksen mukaisesti lempinimekseen ”The Production Line”. Lindsayn ensimmäinen oma auto oli 1940-luvun (kuvan perusteella arviolta vuoden 1946 malli) avoauto Chrysler De Soto. Ennen pitkää tämä kuuluisaksi tullut ketju tuotti maaleja, pisteitä ja voittoja kuin Henry Fordin joskus keksimältä liukuhihnalta.

Ted Lindsayllä oli todella paljon jääkiekkotaitoja aggressiivisyytensä lisäksi. Hänestä tuli lyhyessä ajassa NHL:n paras vasen laituri. Hän teki jo ensimmäisellä kaudellaan 17 maalia (Gordie Howe teki vain seitsemän tulokaskaudellaan 1947-48). Muutamaa vuotta myöhemmin hän oli jo NHL:n paras maalintekijä 33 maalillaan.

Vaikka voimasuhteet kuuden joukkueen NHL:ssä muuttelivat noina aikoina suuntaa kolmen parhaimman joukkueen kesken, Detroit Red Wingsin voidaan sanoa dominoineen vuosien 1948 ja 1957 välistä aikaa. Jack Adamsin johtamasta ja vuosina 1947-1956 Tommy Yvanin valmentamasta joukkueesta tuli yksi NHL-historian menestyksekkäimmistä.

Detroit Red Wings oli noina vuosina yhtenäinen ryhmä tavalla, joka tuo mieleen Edmonton Oilersin Wayne Gretzkyn parhaina vuosina. Tulokkaat majoitettiin kolmen korttelin päässä Olympia Stadiumilta asuneen Minnie ”Ma” Shaw-nimisen naisen pitämään täysihoitolaan. Vuosien 1938 ja 1958 välillä 175 Red Wings-pelaajaa asui kovaa kuria pitäneen Ma`n luona.

Vapaa-aikoinaan myös Ma osasi kuitenkin pitää hauskaa. Pelaajat hakivat tämän mukaansa aina ottelujen jälkeisille huurteisille.

Detroit Red Wings voitti Stanley Cupin vuosina 1950, 1952, 1954 ja 1955. Ted Lindsay aloitti jo vuonna 1950 ensimmäisenä NHL-pelaajana perinteen, jonka pääsemme näkemään vieläkin joka kevät. Hän otti lordi Stanleyn käsiinsä, nosti sen ylös ja luisteli sen kanssa ympäri kaukalon katsojien riemuksi.

Lindsay voitti Art Ross-palkinnon NHL:n parhaana pistemiehenä kaudella 1949-50. Paras kausi oli 1956-57, jolloin hän teki 85 pistettä, 30 maalia ja liigan eniten syöttöpisteitä 55:llä.

Tuon kauden jälkeen Red Wingsin GM Jack Adams teki yllättävän pelaajakaupan. Lindsay ja Glenn Hall lähetettiin liigan parhaasta joukkueesta sen jumbojoukkueeseen Chicago Black Hawksiin. 

Yhden miehen säännöt

On ironista, että mies, joka kontrolloi NHL-jääkiekkoa käytännössä yksin vuosikymmenten ajan, ja joka laittoi modernin NHL:n alkuun, on lähes unohdettu liigan virallisessa historiassa. Jim Norris tunnetaan nimeltä, mutta hänen työnsä perintönä saaneet pojat James ja Bruce Norris saavat yleensä kunnian isänsä saavutuksista.

Jim Norris kontrolloi NHL:ää tavalla, joka on ainutlaatuinen ammattilaisurheilun historiassa. Hän omisti virallisesti vain Detroit Red Wingsin, mutta käytännössä myös New York Rangers, Chicago Blackhawks sekä Boston Bruins ovat olemassa hänen ansiostaan.

Alunperin Kanadasta kotoisin ollut Norrisin perhe rakensi imperiuminsa 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana kontrolloimalla viljan tuotantoa, varastointia ja myyntiä, sekä rautateitä isoissa osissa Yhdysvaltoja. Jim Norris rikastui sekä ensimmäisen maailmansodan (hän myi viljaa ensin Saksaan, eli viholliselle hyvällä voitolla, ja kiellon tultua kotimaan markkinoille), että 1930-luvun pulavuosien aikana erityisesti, koska hänellä oli varaa varastoida viljaa, ja myydä vasta, kun hinnat nousivat taivaisiin.

Urheilubusineksissään Jim Norris ymmärsi, että ammattilaisurheilu on tuottavinta, jos omistaja omistaa ja kontrolloi samanaikaisesti hallia, jossa urheillaan; lipunmyyntiä, oheismyyntiä, ja itse urheilijoita. Hän savusti Chicago Black Hawksin alkuperäiset omistajat kaupungista ostamalla maailman suurimman hallin, 16 tuhannen katsojan Chicago Stadiumin oikeaan aikaan, pelastaen sen konkurssilta. Hän teki samalla tavalla Detroitin vaikeuksissa olleen Olympia-hallin kanssa.

New Yorkin Madison Square Garden tuotti jo vuonna 1927 omistajalleen Tex Richardille miljoonan dollarin voitot. Richardin kuoltua vuonna 1929, Jim Norris osti enemmistön MSG:n osakkeista. Bostonin Norris sai takataskuunsa auttamalla Bruins-omistaja Charles Adamsia lainoilla pula-aikana.

Norrisin perhe hallitsi samalla tavalla myös ammattilaisnyrkkeilyä Yhdysvalloissa nyrkkeilyn kulta-aikoina 1920-1940-luvuilla. Kukaan ei tiedä, kuinka montaa promoottoria tai nyrkkeilijää Jim Norris omisti ja hallitsi, koska hän pysytteli tarkoituksella poissa suuremmalta julkisuudelta nyrkkeilybusineksessä. Tämä ehkä nyrkkeilyssä vahvasti toimineen mafian takia. Hänen tiedetään siirtäneen nyrkkeilyn keskuksen New Yorkista Chicagoon 1930-luvulla ja olleen taustavoimana kuuluisassa Max Schmeling vs. Jimmy Braddock ottelussa vuonna 1936.

1940-luvulla ammattilaisnyrkkeily oli jo menettänyt suurimman suosionsa. Paljastukset lajia kontrolloivan järjestäytyneen rikollisuuden toimista veivät maksavien katsojien kiinnostuksen.

Jim Norris oli kiinnostunut myös baseballista – hän oli vähällä ostaa Chicago Cubsin vuonna 1920 ja Brooklyn Dodgersin vuonna 1934. Mutta baseballin säännöt kielsivät omistamasta kuin vain yhden seuran samanaikaisesti.

NHL:n säännöt kielsivät myös useamman seuran omistamisen, mutta NHL salli yrityksen nimeämisen omistajaksi yksityishenkilön lisäksi. Säännöt eivät sopivasti vaatineet julkistamaan, kuka tai keitä oli yritysnimen takana.

Kanadan puhtoiset jääkiekkopomot

Toronto Maple Leafsin omistaja Conn Smythe (kuva alapuolella) oli rakennuttanut Maple Leaf Gardensin pula-aikana. Hän oli noussut lähes jääkiekkojumalan asemaan Kanadassa. Kahden maailmansodan veteraani, joka johti puhtoista jääkiekkoseuraansa kunniallisesti ja reiluin periaattein. Smythe ei pitänyt Jim Norrisin tyylistä ja arvosteli tämän useamman joukkueen omistuksia lehdissä. Norris taas piti Smytheä pikkutekijänä, joka säästeli pennejä, kun dollareitakin oli tarjolla.

Conn Smythe

NHL-omistajat palkkasivat toisen maailmansodan jälkeen Nurnbergin sota-oikeudenkäynneissä liittoutuneita edustaneen lakimiehen ja entisen NHL-tuomarin Clarence Campbellin (kuva alapuolella) liigan presidentiksi. Campbell esiintyi aina hienostuneen valtiomiehen elkein. Hänen julkisuuskuvansa persoona oli lahjomaton, rehellinen, täynnä viisautta ja johtajuutta.

Käytännössä Campbell oli omistajien palvelija. Kun Toronto Maple Leafsin isältään perinneeltä Stafford Smytheltä kerran kysyttiin, mikseivät omistajat palkkaa jotain toista johtamaan liigaansa, Smythe vastasi: ”Mistä ihmeestä löydämme toisen Oxfordin käyneen Rhodes-stipendiaatin, oikeustieteen tutkinnon suorittaneen lakimiehen, kunniamerkein palkitun sotasankarin, ja entisen Nurnbergin oikeudenkäyntien syyttäjän, joka tekee mitä käsketään?”

Campbell toimi puskurina omistajien välillä, ja vielä tärkeämmin, kasvoina NHL:lle, Nurnbergin syyttäjän puhteettomalla ja lahjomattomalla imagollaan. Ulospäin hän oli myös rehellinen pelaajien suojelija. Pelaajien ja seurojen/liigan välisissä erimielisyyksissä hän toimi neuvottelujen lopullisena ratkaisijana. Eli hänellä oli samat oikeudet periaatteessa kuin nykyisin komissaari-tittelillä samassa hommassa toimivalla Gary Bettmanilla.

Clarence Campbell vihasi Ted Lindsayä, joka hänelle edusti kaikkea sitä, mitä hän jääkiekossa halveksi. Ted oli ylimielinen ja röyhkeä, eikä hän kunnioittanut ketään. Ja mikä pahinta, Lindsayä ei voitu kontrolloida rahalla, uhkauksilla eikä käyttämällä muita varoittavina esimerkkeinä. Kun Ted Lindsay tyrmäsi tammikuussa 1951 tapahtuneessa eeppisessä tappelussa Bostonin kovanaaman Bill Ezinickin tajuttomaksi, Campbell suuttui, haukkui molemmat ja määräsi kolmen ottelun pelikiellon kummallekin ilman palkkaa.

Conn Smythe vihasi Ted Lindsayä, jos mahdollista, vieläkin enemmän. Jack Adams oli alunperin napannut Tedin Leafsin sponsoroimasta St. Michaelsin sisäoppilaitoksen A-junnujoukkueesta aivan Smythen silmien alta (joukkue pelasi kotiottelunsa Maple Leaf Gardensissa). Smythen kuuluisa motto oli ”If you can`t beat them in the alley, you can`t beat them on the ice”. Hän hankki Torontoon aina kovimman ja ilkeimmän mahdollisen kokoonpanon mottonsa mukaisesti.

Ted Lindsay taas oli pelaaja, joka pystyi ja usein voitti Maple Leafsin pelaajat niin jäällä, kuin kuvaannollisesti pimeällä kujalla ja vaikka hallin käytävällä. Ja tämän lisäksi Terrible Ted vielä ilkkui ja vilkutteli kaukalon laidalta voittojensa jälkeen suoraan siihen katsomon osaan, jossa raivoissaan istuneen Smythen aitio sijaitsi. 

Clarence Campbell

Vanhan hyvän ajan NHL

Vuodesta 1942 lähtien NHL oli siis koostunut vain kuudesta joukkueesta, mutta vain kolmen niistä voidaan sanoa merkinneen mitään. Kylmän järjestelmällisesti johdettu Toronto Maple Leafs, briljanttisen loistava Montreal Canadiens ja moniuloitteisen erinomainen Detroit Red Wings. Vuosien 1942 ja 1957 välisenä aikana jokainen näistä kolmesta voitti Stanley Cupin viidesti.

Ja jokainen niistä oli todellinen kultakaivos omistajilleen. Muut kolme, Chicago, New York ja Boston, olivat olemassa pääasiassa täyttääkseen runkosarjaohjelman loput päivämäärät, ja tuodakseen vähän draamaa peliin. Samana ajanjaksona ne pääsivät Stanley Cupin finaaliin kuusi kertaa.

Norrisin perhe välitti eniten Detroit Red Wingsistä. Jääkiekko oli Jim Norris vanhemman suosikkilaji, ja Detroit Red Wings oli etenkin hänen omistamista seuroistaan rakkain. Muut seurat olivat lähinnä pelaajien parkkeerauspaikkoja ja lisärahaa tuottavia sijoituksia. Norris määräsi Jack Adamsin perustamaan Red Wingsille farmisysteemin pelaajien kehittämiseksi. Montreal Canadiens oli ollut ensimmäinen farmijoukkueen perustanut NHL-seura – Toronto ja Detroit seurasivat pian perässä.

Jim Norris ei välittänyt hukata aikaa eikä rahaa kolmeen muuhun NHL-seuraansa, ja pyöritti niitä ilman farmijoukkueita. Red Wings taas oli ensimmäinen NHL-joukkue, joka kävi joskus pelimatkoilla lentokoneella jo 1930-luvulla. Lentäminen niihin aikoihin pelotti pelaajia.

Norris ei istunut Red Wingsin peleissä nykyomistajien tavoin luksusaitiossaan – hänen paikkansa oli aivan kaukalon laidalla, josta parhaimmillaan noin 125-kiloinen omistaja huusi tuomareille ja näytti heille nyrkkiään. Detroitille epäsuotuisasti tuominneet seeprapaidat joutuivat helposti etsimään toisen työpaikan Norrisin raivostuttua heille. 

Jolly Jack – jääkiekkonero, jonka sydän oli puhdasta kultaa

Jack Adams oli ollut yksi NHL:n alkuvuosien kovaotteisista pelaajista. NHL:n jäähykuningas yhdellä kaudella 1920-luvulla. Hän oli kerran samassa joukkueessa Bart Lindsayn kanssa. Adams tunnetaan ainoana henkilönä, joka on voittanut Stanley Cupin sekä pelaajana, valmentajana, että managerina.

Adams valmensi ja manageroi Norrisin perheen omistamaa Detroit Red Wingsiä vuosien ajan. Hänet tunnettiin NHL:n värikkäimpänä ja vaikutusvaltaisimpana managerina. Median jäsenet yrittivät päästä hänen suosioonsa ja pelaajat pelkäsivät häntä. Adams muovasi itselleen julkisuuskuvan leppoisana Jolly-Jackinä, pelaajakauppamestarina, ja jääkiekkonerona, jonka sydän oli puhdasta kultaa.

Jack Adams oli noin 170-senttinen, reippaasti yli satakiloinen mies. Hänen julkinen iloisen leppoisa olemuksensa saattoi muuttua nopeasti synkäksi hänen suuttuessaan. Adams toi jääkiekkoon joitakin vallankumouksellisina pidettyjä keksintöjä, kuten kaukalon jään ajamisen erätauoilla, kotiottelujen televisioinnin (Chicagossa Norrisin perheen businekseen tuoma Wirtzin perhe ei suostunut näyttämään kotiotteluja televisiossa ennen Bill Wirtzin kuolemaa), sekä säännön, jonka mukaan vajaalla pelannut joukkue pääsi taas pelaamaan viidellä kenttäpelaajalla jos vastustaja teki maalin ylivoimalla.

Jack Adams otti Detroitin jääkiekkojournalistit takataskuunsa pitämällä huolen siitä, että alipalkattuja ja matkaväsyneitä toimittajia odotti junassa aina kori kylmää olutta pelien jälkeen kotimatkaa varten. Jack maksoi pelimatkoilla aina toimittajien ruokailut ja juomiset kaupungin parhaassa ravintolassa; eikä sanonut mitään, kun samat toimittajat toivat kuitit samoista illallisista kuluina työnantajilleen kulukorvausta varten.

Jolly-Jack oli siis toimittajien unelmaGM. Aina valmis antamaan värikkäitä ja mielenkiintoisia mielipiteitä, jotka nopeasti raapustettiin muistilehtiöön. Hänellä oli aina aikaa antaa materiaalia tarinoita etsiville journoille. Tämä tyyli mahdollisti sen, että aina halutessaan Adams saattoi antaa luottamuksellisia tietoja suoraan lehtiin. Toimittajien oli vain käytettävä vanhaa kunnon termiä ”Red Wingsin lähellä toimivasta lähteestä” saamistaan tiedoista.

Yksityisesti Jack Adamsin sanottiin vihanneen ja halveksineen jääkiekkokirjoittajia. Mutta hän osasi käyttää heitä hyväkseen. Torontossa Conn Smythe ei kaveerannut toimittajien kanssa – hän kutsui heidät koolle, jos sanottavaa oli. Jos kirjoitukset eivät miellyttäneet Smytheä – tai hänen omien sanojensa mukaan toimittajat olivat ”erehtyneet”, hän otti heiltä pressipassit pois ja veti mainokset pois lehdestä.

Lopulta Smythe teki Toronto Starin omistaja Joe Atkinsonin kanssa sopimuksen, jonka mukaan Leafs osti vuosittain 20 tuhannen dollarin edestä mainoksia lehdestä, ja sen jääkiekkotoimittajat suostuivat kirjoittamaan vain rehellisiä kirjoituksia. Conn Smythe määritteli itse, mitä tuo ”rehellinen” tarkoitti. Sopimus oli voimassa yli 20 vuoden ajan.

Pelaajia Jack Adams valmensi ja manageroi pelottelemalla ja kontrolloimalla heidän elämäänsä myös kaukalon ulkopuolella. Hän uhkkaili joukkueen alemmissa ketjuissa pelaavia usein näyttämällä yhden suunnan junalippuja Edmontoniin, jossa Red Wingsin AHL-joukkue Edmonton Flyers pelasi. Hän syytti avoimesti pelaajien huonoja esityksiä siitä, että he olivat harrastaneet liikaa seksiä. Tämä oli 1950-luvun alussa täysin yleinen uskomus, mitä huippu-urheilijoihin tuli. Katsojat ja lääkärit olivat samaa mieltä.

Ennen ottelua tapahtuneen sängyllä peuhaamisen uskottiin vievän jalkavoimat ja luistelukestävyyden jääkiekkoilijoilta. Seura vaati, että pelaajat menivät naimisiin aina heti kauden jälkeen, jotta tämä seksitouhu saatiin alta pois ennen harjoitusleirin alkua. Adamsin junailemana Detroitin lehdissä alkoi keväällä 1952 näkyä ”lähellä seuraa olevasta lähteistä” saatuja tietoja siitä, että liiallinen seksi oli syy Ted Lindsayn oletetusti huonompiin esityksiin kaukalossa (vaikka tälle ei ollut mitään tilastollista tai muutakaan perustetta).

Sanaakaan ei sanottu siitä, että Ted oli pelannut kauden toisen puoliskon olkapäävamman kanssa.

Vuonna 1955 Ted Lindsay syyllistyi lähes yhtä pahaan syntiin kuin liialliseen seksin harrastamiseen vaimonsa kanssa. Hän perusti joukkuekaveri Marty Pavelichin kanssa muovifirman. Gordie Howe otettiin mukaan osakkaaksi. Pian samalla kaudella alkoi Detroitin lehdissä näkyä nimettömiksi jääneiltä ”lähellä Red Wingsiä toimivilta lähteiltä” kommentteja siitä, että ”Lindsay, Pavelich ja Howe olivat nyt liian varakkaita säilyttääkseen halunsa pelata kunnolla Stanley Cupin playoffeissa.”

Jack Adams ei koskaan pitänyt Ted Lindsaystä, mutta hän ymmärsi, että Ted oli liian arvokas pelaaja treidattavaksi muualle. Tedin suhtautuminen nuoriin tulokaspelaajiin huolestutti Adamsiä. Jääkiekossa on aina vallinnut myytti siitä, kuinka vanhemmat pelaajat ottavat tulokkaat siipiensä alle ja auttavat heitä. Tämäkin myytti oli vain myytti. Kukaan ei halunnut edes puhua pelaajan kanssa, joka yrittää viedä sinulta työpaikan.

Ted Lindsay oli toista maata. Hän auttoi ja neuvoi tulokkaita jatkuvasti. Ted vei heitä illallisille ja yritti aina saada jokaisen tuntemaan olonsa kotoisaksi ja tervetulleeksi. Hän esti pahimmanlaatuiset rookierituaalit vaikutuksellaan muihin veteraanipelaajiin. Kaikki tämä suututti Jack Adamsiä, joka varoitti uusia pelaajia, kuten maalivahti Glenn Hallia edes puhumasta Lindsayn kanssa.

Hall saattoi – ja saattaa vieläkin – vaikuttaa ulospäin yksinkertaiselta farmarijussilta, mutta hän oli oikeasti itsevarma ja älykäs maalivahti, jota tavalliset kuolevaiset eivät koskaan onnistuneet pelottelemaan. Hän oli hyvin pitkälle tässä Ted Lindsayn hengengeimolainen, ja Jack Adamsin vihaama pelaaja. Hän viittasi kintaalla Adamsin taktiikkaopetuksille ja uhkauksille.

Lue jutun seuraava osa

—

Täällä Jouni Nieminen, Edmonton

Jouninposti@shaw.ca