Onside with Jouni Nieminen: Terrible Ted – osa 3
9 min
Luitko jo sarjan aiemmat osat?
Bob Feller
Ted Lindsayn kiinnostus NHL-pelaajien työehtojen parantamiseksi lähti liikkeelle, kun hänet ja Montreal Canadiensin puolustaja Doug Harvey nimettiin NHL:n eläkesäätiön johtokuntaan. Viiden hengen johtokunnassa oli sääntöjen mukaisesti kaksi pelaajien edustajaa (näin omistajapuoli voittaisi kaikki mahdolliset äänestykset vähintään äänin 3-2).
Aluksi pelaajien edustajaksi nimeäminen oli kunnia, mutta ennen pitkää koko asia alkoi harmittamaan Lindsayä. Kaikki hänen ja Harveyn pelaajien puolesta tekemät kysymykset jätettiin vastaamatta. Kun kysymyksiin eläkkeitten sijoittamisista, All Star-pelien tuotoista ja muista asioista ei tullut vastauksia ensimmäisenä vuonna, toisena vuonna Lindsay ehdotti ulkopuolisen asiantuntijan palkkaamista asioita tutkimaan.
Ehdotus hylättiin – arvasitte aivan oikein – äänin 3-2.
Doug Harvey
Lindsay ja Harvey viettivät paljon aikaa yhdessä harmitellen eläkeasioitten hankaluutta. Yhtenä iltana he rikkoivat yhden todellisista NHL-pelaajien tabuista: he kertoivat ansaitsemansa palkkojen suuruuden toisilleen. He miettivät ja laskeskelivat, miten paljon lipputuloja NHL-seurojen on täytynyt saada yleisömäärien perusteella. Lopuksi he tulivat siihen johtopäätökseen, että seurojen johdon ikuiset muistutukset siitä, ettei jääkiekolla tehdä yhtään rahaa oli todella suuri vale.
Kesällä vuonna 1956 Ted Lindsay tapasi sattumalta Cleveland Indiansin tähtisyöttäjä Bob Fellerin, joka oli yksi baseballin pelaajayhdistyksen perustajista. Feller kertoi Lindsaylle baseball-pelaajien saamasta sopimuksesta, jonka newyorkilaiset lakimiehet Norman J. Lewis ja Milton Mound olivat juuri neuvotelleet valmiiksi pelaajien puolesta.
Lindsay päätti matkustaa New Yorkiin omalla kustannuksellaan tapaamaan näitä lakimiehiä. Lewis ja Mound olivat ihmeissään kuultuaan NHL-pelaajien työehdoista. He pitivät niitä huonoimpina ammattilaisurheilussa. He olivat juuri neuvotelleet baseball-pelaajien eläkekassaan yli 60 prosentin osuuden World Series-loppuottelujen lähes kymmenen miljoonan dollarin TV-tuloista.
He uskoivat television vielä mullistavan ammattilaisurheilun tuottamat tulot perusteellisesti. Ted Lindsay sanoi, ettei sama tulisi onnistumaan jääkiekossa, koska NHL:n omistajat eivät ansainneet minkäänlaisia tuloja televisioinneista. ”Mistä helvetistä sinä sen tiedät?”, kysyi Lewis.
”Omistajat itse kertoivat meille niin”, sanoi Lindsay.
Vasemmalla Cleveland Indiansin tähtisyöttäjä Bob Feller
Tosiasiassa NHL-pelaajille oli valehdeltu. Amerikkalaiset NHL-joukkueet saivat jo kaudella 1955-56 yhteensä $100,000 TV-jätti CBS:ltä kymmenen ottelun televisioinnista. Kaudella 1956-57 sama yhtiö halusi televisioida 21 ottelua – liigan saama korvaus nousi $210,000:een.
Kanadassa tilanne oli vielä paljon rahakkaampi. Montreal Canadiens ja Toronto Maple Leafs saivat kumpikin TV- ja radio-oikeuksistaan $331,000 korvauksen. Kummassakaan maassa pelaajille ei annettu televisioinneista penniäkään.
Ted Lindsay teki vielä kaksi matkaa lisää New Yorkiin tavatakseen Lewisin ja Moundin ja oppiakseen lisää. Hän päätti, että oli aika perustaa pelaajayhdistys myös NHL-pelaajille baseballin esimerkin mukaisesti. NHL-pelaajilla ei tulisi olemaan varaa maksaa kunnolla lakimiehilleen, mutta Lewis ja Mound ottivat tapauksen hoitaakseen, koska he pitivät haasteista ja kunnon oikeustaisteluista.
Lindsay ryhtyi värväämään eri joukkueitten edustajia yhdistystään varten Montrealissa lokakuussa 1956 pelatun All Star-pelin yhteydessä. Hän puhui ensin Doug Harveylle jo alkuverryttelyssä. Ottelun jälkeen hän onnistui järjestämään tapaamisen Harveyn, Toronto Maple Leafsin kapteenin Jimmy Thomsonin, Chicago Black Hawksin Gus Mortsonin, Boston Bruinsin Fernie Flamanin ja New York Rangersin Bill Gadsbyn kanssa.
Gus Mortson ja Bill Gadsby
Palaveri oli pidettävä salassa, koska NHL:n säännöt kielsivät ehdottomasti kaiken kaveeraamisen muitten seurojen pelaajien kanssa. Omistajat pitivät siitä, että seurojen ja niitten pelaajien välillä vallitsi niin paljon vihaa, ettei joukkueitten välille syntynyt minkäänlaista kontaktia.
Hyvä esimerkki 1950-luvun NHL:ssä oli joukkueitten matkustaminen joskus samalla junalla kaupungista toiseen. Joukkueet majoitettiin yleensä eri vaunuihin siten, että niitten väliin jäi ravintolavaunu kuin ei-kenenkään maaksi. Ruokailussa käytiin eri aikaan. Jos junavaunut jouduttiin järjestämään siten, että pelaajien oli käveltävä toisen joukkueen vaunun läpi, kukaan ei edes luonut silmäkontaktia vastustajien kanssa, viileän hiljaisuuden vallitessa.
Ei kukaan, paitsi tietenkin Ted Lindsay.
Lindsay ei vaikuttanut mieheltä, joka tulisi perustamaan pelaajayhdistyksen pelaajien yhdistämiseksi. Hän oli tapellut jokaisen viiden muun seuraedustajansa kanssa, Thomsonin ja Flamanin kanssa vielä todella verisesti. Vain päiviä ennen All Star-peliä hän oli hakannut yhden Bostonin pelaajan sairaalakuntoon.
Mutta erimielisyydet unohdettiin tässä salakokouksessa ja kaikki kuusi miestä palasivat joukkueisiinsa valmiina värväämään pelaajia yhdistystä varten. Värväys oli suoritettava äärimmäisen salaisesti, jopa varoen huoltajien läsnäoloa, koska nämä saattaisivat kertoa eteenpäin joukkueitten johdolle. Salainen operaatio onnistui erinomaisesti. Kukaan ei vuotanut tietoja ulkopuolisille; ei omistajille, eikä lehdistölle.
”Neljän kuukauden sisällä kaikkiaan 119 NHL-pelaajaa oli liittynyt, ja maksanut sadan dollarin vuosittaisen jäsenmaksun. Pelaajayhdistyksen kassassa oli 12 tuhatta dollaria. Toronton Ted Kennedy oli ainoa pelaaja, joka ei halunnut liittyä yhdistykseen.”
Ted Lindsay piti lehdistötilaisuuden, jossa hän ilmoitti NHL:n pelaajayhdistyksen perustamisesta 12. helmikuuta vuonna 1957. Lindsay tulisi toimimaan yhdistyksen presidenttinä, Harvey, Flaman ja Mortson varapresidentteinä, Thomson sihteerinä, ja Gadsby rahastonhoitajana.
NHL-pelaajat pelkäsivät kuollakseen yhdistyksensä leimaamista negatiivisia yhteyksiä tuovalla nimellä liitto (union), ja omistajat käyttivät tätä pelkoa hyväkseen kaikin mahdollisin tavoin. Useimmat NHL:ssä pelanneet olivat tuohon aikaan duunareitten, mainareitten ja maanviljelijöitten poikia. Heidän maailmassaan kohtuullisten ammattiliiton avulla monissa muissa ammateissa saavutettujen työolojen saaminen ei olisi ollut huono asia.
Silti puhuttiin jatkuvasti sanaa yhdistys (association) käyttäen.
Kommunisteja ja juutalaisia
NHL:n reaktiot pelaajayhdistyksen perustamisuutiselle olivat täynnä ihmetystä. ”Olen täysin yllättynyt. En rehellisesti sanottuna voi käsittää, mitä valittamisen aihetta pelaajilla voi olla”, sanoi Boston Bruinsin manageri Lynn Patrick. ”Pelaajayhdistyksen johtokunnan jäsenet ovat tehneet paljon jääkiekon hyväksi, ja jääkiekko on tehnyt paljon heidän hyväkseen. Puntit ovat olleet tähän saakka tasan”, sanoi Conn Smythe.
Toronto Maple Leafsin omistaja Conn Smythe
”En ymmärrä, mihin he tarvitsevat lakimiehiä”, sanoi Jack Adams. Heti seuraavana päivänä Adams haukkui Red Wingsin pelaajat kiittämättömyydestä heidän pukukopissaan. Hän kävi kysymässä jokaiselta pelaajalta erikseen, olivatko he yhdistyksen kannalla. Sitten Adams kutsui Detroitin lehtimiehet toimistoonsa. Hän näytti heille Ted Lindsayn $25,000:n pelaajasopimuksen, ja haukkui Lindsayn mädäksi omenaksi, syöväksi, ja joukkueensa tuhoajaksi.
”Tosiasiassa Lindsayn palkka tuolla kaudella oli $12,000. Adamsin lehtimiehille näyttämä sopimus oli väärennös.”
Detroitin lehdissä oli pelaajayhdistyksen perustamista käsitelty suorana uutisena, mutta ennen pitkää niissä alkoi esiintyä juttuja Ted Lindsayn suurista tuloista, ja hänen hulppeasta $40,000:n kodistaan hienolla alueella. ”Red Wingsiä lähellä olevalta lähteeltä” saatiin kuulla, että Lindsay oli 13-vuotisen uransa aikana ansainnut $14,500 per kausi.
Väärien tulotietojen antaminen ei riittänyt Jack Adamsille. Hän julkaisi myös lehdessä listan Detroitin pelaajista, jotka olivat koskemattomia, joita ei tultaisi treidaamaan mistään hinnasta. Ted Lindsayn nimi oli jätetty listalta pois. Tämä juuri sen jälkeen, kun hän oli pelannut parhaimman kauden, jonka yksikään vasen laituri oli koskaan pelannut NHL:n historiassa. 30 maalia, 55 syöttöä ja 85 pistettä.
Torontossa Leafsin kapteeni Jimmy Thomsonilla ei mennyt yhtään paremmin. Hänet määrättiin ilmoittautumaan Conn Smythen toimistoon seuraavana aamuna kello 9.30. Smythe oli ensin hiljaa pitkän tovin, tuijottaen seinään. Sitten hän aloitti.
”PETTURI!” ”KOMMUNISTI!”, hän huusi. Sitten hän puhui ja saarnasi Thomsonin kiittämättömyydestä seurassa, joka oli kuin perhe, jossa ”me kaikki pidämme huolta toisistamme”. Petollisuuden, epälojaalisuuden ja kapinallisuuden lisäksi häntä todella suututti se, että ”New Yorkin lakimiehet” ja ”juutalaiset” olivat pelaajayhdistyksen ansiosta päässeet tunkeutumaan jääkiekon sisälle.
Välittömästi tämän jälkeen Smythe määräsi Maple Leaf Gardensin lakimiehen Ian S. Thomsonin tekemään likaisen työn hänen puolestaan. Thomsonin tehtäväksi tuli tuhota pelaajayhdistys hinnalla millä hyvänsä. Hän onnistui suostuttelemaan ja lahjomaan yhden Leafsin pelaajista toimimaan vasikkana, jonka oli tehtävä lista pelaajista ja heidän lojaalisuudestaan seuraa kohtaan.
Raportit saatuaan Smythe kutsui jokaisen pelaajan erikseen toimistoonsa, ja haukkui heidät lojaalisuuden ja kiitollisuuden puutteesta. Conn Smythe uskoi poltetun maan taktiikkaan. Hän halusi tuhota pelaajayhdistyksen välittömästi. Jimmy Thomson sai istua pelejä penkin päässä, pelata uusien pakkiparien kanssa ja harjoitella joukkueen uusien pelaajien vuoroilla. Hänet jätettiin kotiin kauden viimeiseltä pelikiertueelta.
Kauden päätettyä hänen nimensä laitettiin waivereihin. Ei ottajia.
Neljässä muussa NHL-kaupungissa reaktiot olivat samankaltaisia, vaikka jonkin verran sivistyneempiä. Montrealissa Hartland Molson oli juuri ostanut Canadiensin takaisin ikääntyvältä senaattorilta ja ystävältään Donat Raymondilta. Molson oli olutpanimoittensa ansiosta tottunut järjestäytyneeseen työvoimaan, ja hän oli ainoa NHL-omistaja, joka ei nähnyt pelaajayhdistyksen perustamisessa minkäänlaista harmia itselleen.
Hän oli ainoa omistaja, joka osoitti tukea ja ymmärrystä Ted Lindsayn aloittamaa yritystä kohtaan.
Boston Bruinsin omistaja Weston Adams ilmoitti lehdistön välityksellä, että ”he tulevat olemaan vielä pahoillaan, jos he jatkavat samalla linjalla”. Chicagosta ja New Yorkista ei tullut samanlaista palautetta – Jimmy Norris oli nyrkkeilybusineksien kanssa niin kiireinen syytteitten ja oikeuskäsittelyjen vuoksi, että hän piti NHL:n pelaajayhdistystä vain yhtenä harmina lisää muiden joukossa.
Julkisesti NHL kohteli pelaajayhdistystä kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Liiga kieltäytyi kaikista neuvotteluista. Puheluihin tai kirjeisiin ei vastattu.
Kesäkuun 14. 1957 liigan edustajat suostuivat salaiseen kokoukseen Montrealissa Milton Moundin kanssa. Mound lähetti liigalle etukäteen 12 sivun tiivistelmän pelaajayhdistyksen vaatimuksista. Pelaajat halusivat asioita, kuten paremman kompensaation loukkaantumistapauksissa, ja muuttokustannusten korvaamista kesken kauden tapahtuvien treidien tullessa.
He halusivat ottaa eläkekassansa omiin käsiinsä ja saada All Star-pelin televisioinnista saadut tuotot talletettaviksi suoraan eläkekassaan. Conn Smythe suuttui televisiointitulojen pyytämisestä, koska hän pelkäsi pelaajien tulevan vaatimaan osuutta runkosarjapelien rahakkaasta TV-sopimuksesta seuraavaksi. Hän raivostui kunnolla saatuaan kuulla, että pelaajayhdistys oli jo lähettänyt CBC:lle ja CBS:lle kirjeen, jossa he sanoivat pelien televisioinnin tapahtuneen ilman pelaajien suostumusta.
—
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
Jouninposti@shaw.ca
