ONSIDE WITH JOUNI NIEMINEN: TIM HORTONIN TARINA

Tim Hortons on nykyisin yksi Kanadan tunnetuimmista brändeistä. Tim Horton oli joskus myös yksi NHL:n parhaista pelaajista.

---

PANTERA

Buffalo Sabresin GM ja jääkiekkotoimintojen varapresidentti George ”Punch” Imlach yritti saada vielä yhden nimen kokoonpanoonsa NHL-kauden 1973-74 alla (Punch sanoi lehtimiehille, että jälkimmäisellä tittelillä ja parilla kolikolla pääsisi asemalta toiselle Toronton metrossa – kommentti ei ehkä ollut Sabresin omistajan Seymour Knoxin mieleen).

Harjoitusleiri alkoi, harjoitusleiri päättyi. Harjoituspelejä pelattiin. Joukkueen vanhinta pelaajaa, 43-vuotiasta Tim Hortonia ei näkynyt. Playoff-pelit mukaanlaskien jo yli 1 500 kertaa NHL-pelipaidan Torontossa, Pittsburghissä, New Yorkissa ja Buffalossa päälleen pukenut legendaarinen puolustaja ei tunnetusti pitänyt training campeistä. Hän oli jättänyt harjoitusleirin väliin sopimusneuvottelujen takia ensimmäisen kerran jo vuonna 1958. Hän ei edes pitänyt harjoituksista.

”Minulle maksetaan harjoituksista”, oli Tim Horton sanonut kuuluisasti. ”Pelit pelaisin vaikka ilmaiseksi.”

Imlach oli järjestänyt viitisen tapaamista parhaan puolustajansa kanssa noin kuukauden aikana. Hän tiesi, että Horton oli aina yrittänyt välttää harjoitusleirejä jos suinkin mahdollista. Mutta hän oli myös harkinnut pelaamisen lopettamista jo viitenä keväänä peräkkäin, eikä Punch ollut ihan varma, kummasta nyt oli kyse. Hortonilla oli perhe – vaimo ja neljä tytärtä – sekä menestyvä liikeyritys Tim Horton`s Donuts jääkiekon ohella.

Donitsikahviloita oli avattu jo nelisenkymmentä ympäri Ontariota liikekumppani Ron Joycen kanssa. Horton ei oikeastaan enää tarvinnut jääkiekkoa. Kolme päivää ennen harjoitusleirin loppua Punch Imlach asetti julkisen takarajan Tim Hortonin ilmestymiselle Sabresin muonavahvuuteen. Takarajapäivänä Imlach odotti, lehtimiehet ja muu media odotti kamerat ja kynät valmiina. Numerolla kaksi pelannut konkari ei ilmestynyt paikalle.

Seuraavana päivänä puhelin soi Imlachin toimistolla.

”George”, sanoi tuttu ääni. ”Olen valmis viemään neuvottelumme päätökseen.”

Miehet päättivät tavata Buffalon ja Toronton puolimatkassa sijaitsevassa St. Catharinesin kaupungissa Kanadan puolella. Tim Horton tuli tapaamispaikkaan Archie Katzmanin Parkway Hotelliin myöhässä.

”Sain matkalla sakot ylinopeudesta”, sanoi Horton heti alkajaisiksi. ”Sinun on maksettava ne.”

”En helvetti maksa,” vastasi vanha GM. ”Se on sinun ongelmasi.”

Itse sopimusneuvottelut sujuivat mutkattomasti ja nopeasti. Tim Horton sai uransa suurimman sopimuksen, noin $150 000 kaudesta, mikä oli iso raha vuonna 1973. Playoff- ja muut bonukset sovittiin päälle.

”Vielä yksi asia”, sanoi Horton. ”Sinun on annettava minulle Pantera.”

”Mikä helvetti on Pantera?” älähti Punch Imlach.

”Se on Fordin valmistama auto”, sanoi Horton.

”No, ajattelin itsekseni”, kertoi Imlach kirjassaan Heaven and Hell in The NHL. ”Mitäs tuosta; neuvottelen tässä pelaajan kanssa $150 000 sopimuksesta, mitä $5 000 arvoinen auto päälle enää merkitsee? En tiennyt, mistä oli kyse.”

Horton vakuutteli, että auton voisi ostaa vaikka Buffalosta.

”Kaikki on nyt hyvin, George”, sanoi Tim Horton ja hymyili onnellisena. ”Eikä minun tarvinnut haaskata aikaani harjoitusleirillä.”

”Jos saan löydettyä auton, meillä on sopimus?”, varmisti Imlach vielä.

”Yeah”, vastasi automiehenä tunnettu puolustaja ja hymyili vielä leveämmin ja aurinkoisemmin.

Toimistolleen palattuaan Punch Imlach sai selville, että Buffalosta löytyi kaksi Ford Panteraa. Toinen niistä, vuoden 1972 ja puolimalliksi merkitty Pantera Lusso, oli myytävänä. Amerikkalaisella Cleveland 351 moottorilla varustettu, lähellä Torinoa valmistettu urheiluauto maksoi $17 000. Kuusisataa amerikkalaista hevosta hirnui kuorossa saapasmaan parhaitten muotoilijoitten tyylittelemän autokaunottaren sisältä, kun kaasupolkimen painoi pohjaan.

Tämä urheiluauto piti ääntä, joka varmasti saisi Teemu Selänteenkin suun messingille. Autossa oli Goodyearin valmistamat Arriva-renkaat, ei Pirellit.

Ei ollut siis kyse mistään viiden tonnin hoppa-Fordista.

Kun sopimus oli kirjoitettu puhtaaksi, miehet tapasivat uudelleen Archie Katzmanin hotellissa allekirjoittamista varten. Auto olisi odottamassa Tim Hortonia, kun hän tuli Buffaloon seuraavan kerran.

”Tiedätkö mitä”, sanoi Imlach. ”En haluaisi antaa sinulle tätä autoa. Sinä voit tapattaa itsesi tuollaisella pahuksen vehkeellä.”

Horton hymyili takaisin.

”Voi George”, hän sanoi (ei koskaan Mr. Imlach, vaikka tämä oli yksi NHL:n pelätyimpiä valmentajia ja managereita). ”Sinä puhut hulluja.”

”Kyllä minä tiedän miten tuollaisilla vehkeillä ajetaan.”

POHJOISEN KAIVOSKAUPUNGIN POIKA

Toronto Maple Leafsin vuoden 1963 Stanley Cup -mestarijoukkueesta on olemassa hieno kuva, jossa 19 joukkueen 20 pelaajasta seisoo Toronton Maple Leaf Gardensin jäällä laitaan nojaten, joukkuetakit, kauluspaidat, tummat suorat housut ja kävelykengät päällään. Näistä 20 mestarista peräti yksitoista oli kotoisin Pohjois-Ontarion ja Quebecin pienistä kaivos- , metsäteollisuus- ja rautatieläiskaupungeista ja kylistä, jotka elivät parhaat päivänsä 1920-luvun puolivälin ja toisen maailmansodan välivuosina.

Heidän syntymäpaikkansa olivat sellaisia paikkoja kuin Sudbury, Timmins, Kirkland Lake, New Liskeard, Cobalt, Copper Cliff, Bowland’s Bay, Skead, Haileybury, Temiskaming ja Cochrane, jossa Tim Horton oli syntynyt vuonna 1930. Pieniä, rautateillä muuhun maailmaan yhdistettyjä pisteitä kartalla, joihin ihmiset muuttivat perheineen työn perässä.

Isot kaivosyhtiöt sijoittivat rahaa työntekijöitten houkuttelemiseksi näihin pohjoisiin paikkoihin rakentamalla palveluja. Jääkiekkokaukalot ja joissakin paikoissa jo toisen maailmansodan aikoina harvinaiset jäähallit tekojäineen olivat yksi keino pitää ihmiset kiireisinä ja tyytyväisinä. Jääkiekko tarjosi pohjoisten kaivos- ja tukkijätkien pojille unelman päästä pois kotikylistään.

NHL-seurojen kykyjenetsijät pitivät näitä poikia tarkasti silmällä aikoina, jolloin pelaajan nimi voitiin kirjoittaa C-form-nimiseen kaavakkeeseen jo tämän täytettyä 14 vuotta. Vanhempien suostumuksella pelaajista tuli kyseisen seuran omaisuutta peliuransa loppuun saakka. Pohjoisen Natural Resources Belt oli tiettyinä aikoina todellinen jääkiekkoilijatehdas. NHL-pelaajien lukumäärä oli suhteettoman suuri verrattuna pienten paikkojen asukaslukuihin.

Tim Hortonin isä Aaron Oakley Horton oli muuttanut vaimonsa Ethelin kanssa Cochraneen työn perässä. Perhe muutti välillä Quebecin provinssin puolelle Duparquet-nimiseen paikkaan, kun ”Oak” Horton sai työpaikan kylän kultakaivoksesta.

Miles Gilbert ”Tim” Horton syntyi Cochranessa 12. tammikuuta, 1930. Veli Gerry Horton syntyi kolme vuotta myöhemmin. Poikien vanhemmat eivät aikakaudelleen ominaisesti kyydinneet poikiaan jokaiseen harrastustapahtumaan ja istuneet katsomossa huutamassa tuomareille, valmentajille ja muille joukkueille omiensa lisäksi. He näkivät poikansa pelejä vasta, kun nämä olivat noin kuusitoistavuotiaita.

Kun Tim oli 15-vuotias, Hortonit muuttivat Sudburyyn isän saatua työpaikan rautateiltä. Nikkelikaivoksista tunnettu Sudbury tulisi olemaan Tim Hortonin kotipaikka seuraavien kahden vuoden ajan. Syksyllä 1946 hän pääsi A-junnujoukkue Copper Cliff Redmeniin, joukkueeseen, joka pelasi sisähallissa, 1 500 katsojan Stanley Stadiumissa, ja jota NHL:n scoutit seurasivat tarkasti.

STIPENDI TORONTOON

Toronto Maple Leafsin scoutti Bob Wilson oli seuran edustaja nikkelivyöhykkeellä, joka sai Tim Hortonin nimen C-formiin. Syksyllä 1947 Horton muutti Torontoon. Hänen koulukseen tuli katolisten pappien johtama St. Michael’s College School ja joukkueekseen Maple Leafsin omistama junnujoukkue St. Mike’s Majors. Koulun käytävän seinällä on sen entisten oppilaitten Wall of Fame, joka alkaa Leafsin Gentleman Joe Primeausta (Lady Byng -palkinnon voittaja vuonna 1932) ja jatkuu kymmenillä pelaajien kuvilla.

Lindrosin veljekset Eric ja Brett pelasivat joskus koulussa aikana, jolloin se ei enää ollut Toronto Maple Leafsin kehitysjoukkue. Vuonna 1936 koulusta valmistuneen Billy ”The Kid” Taylorin kuva löytyy samalta seinältä. Taylor oli NHL:n ykkönen syötöissä kaudella 1946-47. Seuraavalla kaudella hän sai elinikäisen pelikiellon, koska hän oli lyönyt vetoa 500 dollarin summasta NHL-ottelun lopputuloksesta.

St. Mike’s tarjosi mahdollisuuden saada kouluopetusta, pelata virallisesti Maple Leafsin organisaatiossa ja hieman käsirahaa. Koulu oli alunperin tarkoitettu irlantilaiskatolisille, joita pidettiin toisen luokan kansalaisina Torontossa vielä St. Michaelsin aloittaessa toimintansa. Tim Horton kuului koulun harvoihin protestantteihin, jotka saivat vapautuksen uskonnon opetuksesta.

St.Michael’s oli sisäoppilaitos, jonka oppilaat asuivat koulun tiloissa, kaksi samassa huoneessa. Hortonin kämppäkaveriksi tuli Ted Carlton -niminen oppilas, joka ei kuulunut koulun urheilujoukkueisiin. Carlton kuvasi Douglas Hunterin kirjassa Hortonia hiljaiseksi ja ujoksi kaveriksi. Eniten Carltonia ihmetytti se, miten iltaisin Horton veteli viisikymmentä leukaa huoneensa ovenkarmeista kiinnipitäen myötäotteella ja saattoi aloittaa aamunsa kahdella sadalla etunojapunnerruksella. 

LEAFSIIN PITTSBURGHIN KAUTTA

NHL:n pelityyli oli muuttunut punaviivan tultua vuonna 1943. Liigan johto ilmoitti toisen maailmansodan jälkeen, että nyt pelattiin uutta peliä. NHL halusi pelaajia, jotka luistelivat lujaa, tekivät maaleja ja taklasivat kovaa. Hanskat pudotettiin nopeasti erimielisyyksien syntyessä. Montrealin Rocket Richard oli kaudella 1952-53 liigan jäähykuningas. Kuusi vuotta myöhemmin Chicago Black Hawksissa pelannut Ted Lindsay teki saman.

Pelin kehittyessä joukkueet kehittivät kurinalaisia puolustussysteemejä, ja täysin uusi sukupolvi erinomaisia maalivahteja aloitti liigassa Jacques Planten, Terry Sawchukin ja Glenn Hallin johdolla.

Tim Horton kuului viimeiseen pelaajasukupolveen, joka pelasi ja valmistautui NHL-peleihin näkemättä, millaista peli korkeimmalla tasolla oli. Heidän pelinsä kasvoi erillisenä NHL:stä, koska televisio tuli liigaan vakituisesti vasta vuonna 1952. Ei ollut sattumaa, että samoihin aikoihin uuden viestimen otettua jääkiekko ohjelmistoonsa, Torontossa toiminut Parkhurst-purukumitehdas ryhtyi valmistamaan jääkiekkokortteja pelaajista.

Television vaatimuksesta kaukaloitten jää maalattiin valkoiseksi, ja joukkueitten koti- ja vieraspaidat tehtiin selvästi erivärisiksi.

Tim Hortonin pelityyli St. Mike’s Majorsissa oli taklaava puolustaja, joka osasi pelata kiekon kanssa. Hän oli junnusarjan jäähykuningas 146 minuutillaan ensimmäisellä kaudellaan.

Toisen kauden jälkeen syksyllä 1949 Horton osallistui 30 muun junnun kanssa Maple Leafsin kiekkokouluun, joka pidettiin ennen NHL-joukkueen harjoitusleiriä. Jonkinlainen rookie camp, jonka valmentajina toimivat Maple Leafsin Hap Day ja seuran AHL-joukkueen Pittsburgh Hornetsin Bob Davidson.

Toronto Maple Leafs oli juuri voittanut kolmannen peräkkäisen Stanley Cupinsa; seuran viidennen 1940-luvulla. Se oli Original Six NHL:n huippuseura. Joukkueet pitivät vain 17 pelaajaa kokoonpanoissaan, joten NHL:ssä oli vain 102 vakituista työpaikkaa pelaajille. Liiga muutteli kokoonpanojen sallittuja pelaajamääriä läpi 1950-luvun 15-17:n välillä. Periaatteessa Original Six-aikana NHL:ssä oli paikkoja vain noin 30 puolustajalle.

Leftin puolelta laukovat pakit pelasivat vasemmalla ja rightin puolen pakit oikealla. Tim Horton laukoi rightin puolelta.

Maple Leafsin omistaja Conn Smythe tarjosi Tim Hortonille kolmen vuoden sopimuksen pelaamisesta farmijoukkue Pittsburgh Hornetsissa 4 000 dollarin vuosipalkalla. Horton halusi ryhtyä ammattilaiseksi ja allekirjoitti paperin. Smythe kutsui 19-vuotiasta Hortonia lehdissä Kanadan parhaaksi puolustajaprospektiksi. Hän ei ollut kuitenkaan tarpeeksi hyvä pelaaja ottaakseen pelipaikan NHL:stä suoraan junnuista kuten Gordie Howe, Ted Lindsay tai Red Kelly olivat tehneet.

Pittsburghissä Hornets pelasi raitiovaunuvarikosta jäähalliksi muutetussa ikivanhassa Duguesne Gardensissa. Halli sijaitsi lähellä Forbes Fieldiä, jossa baseballin Pittsburgh Pirates pelasi. Pelaajat asuivat kerrostaloissa aivan sen läheisyydessä.

Horton pelasi koko kolmen vuoden ajan AHL:ssä. Maple Leafs nosti hänet kahdesti ylös lyhyeksi aikaa noitten kolmen vuoden aikana. 

LEAFS

Vuonna 1952 Tim Horton otti pelipaikan NHL-joukkueesta. Hän kärsi koko peliuransa ajan erittäin huonosta näöstä ja oli ensimmäinen NHL-pelaaja, joka pelasi piilolinssejä käyttäen, tai yritti pelata. Hän tuli pelaamaan seuraavat 22 vuotta NHL:ssä. Hortonista tuli NHL:n eniten otteluja pelannut puolustaja ennen uransa loppua.

Tim Hortonin NHL-ura oli vielä suhteellisen nuori kauden 1954-55 lopulla, kun Detroit Red Wingsin Bill Gadsby taklasi kovaa avojäällä. Hortonin pohje- ja sääriluut katkesivat taklauksen voimasta, ja hänen leukansa murtui. Hän putosi jäähän tajuttomana veren valuessa toisesta korvasta ja suunpielestä. Leafs-pakki vietti seuraavat kuusi viikkoa sairaalassa ja koko seuraavan kesän jalka kipsissä.

Toipumisaika oli pitkä, mutta kun Tim Horton lopulta teki paluun kaukaloon, hän oli parempi kuin koskaan. Vuonna 1958 hän sai pakkiparikseen Allan Stanleyn, jonka kanssa hän pelasi seuraavat kymmenen vuotta. Toronton 1960-luvun dynastiajoukkueen puolustuksen toinen pari oli Carl Brewer – Bobby Baun. Nämä kaksi puolustajaparia muodostivat koko NHL:n kovimman takalinjan, vähän nykypäivän Nashville Predatorsin TOP-4 pakiston tapaan.

Toronto Maple Leafs voitti kolme Stanley Cupia peräkkäin vuosina 1962, 1963 ja 1964, sekä vielä yhden vuonna 1967.

Tim Horton oli nopea luistelija, jonka vartalon painopiste oli matalalla. Hän taklasi kovaa tarvittaessa, mutta tuli tunnetuksi parhaiten tyylistään ottaa vastustajan hyökkääjä vahvoilla käsillään syleilyynsä ja työntää tämä kohti ja päin laitaa. Chicagon Bobby Hullia pidettiin yhtenä NHL:n nopeimmista luistelijoista ja vahvimmista miehistä. Horton ajoi Hullinkin päin laitaa, päästämättä tätä liikkumaan ohitse.

Horton oli taitava kiekon kanssa, ja hän pystyi nousemaan hyökkäyksiin ja luomaan paikkoja hyökkääjille. Hänen siniviivalaukauksensa oli kova. Siilitukkainen voimamies Tim Horton jotenkin symbolisoi kunnollisen Toronton kaupunkia 1960-luvulla rehellisellä tavallaan pelata ja vaatimattomalla persoonallaan. Hän oli hiljainen, kovasti töitä tekevä jääkiekkoilija. Miesten mies. Hän pelasi jokaisen vaihdon kovaa ja puhtaasti. Hän käytti uskomattomia voimiaan kuin säästellen.

Hän oli kovakuntoinen ja kestävä. Vuosien 1961 ja 1968 välillä hän pelasi 486 ottelua peräkkäin ilman loukkaantumisia. Ennätys, joka kesti 39 vuotta. Hän oli ensimmäinen tuhat ottelua pelannut puolustaja Maple Leafsin seurahistoriassa. Hänen lempinimensä oli Superman tai Clark Kent, koska hän käytti paksuja silmälaseja ja käyttäytyi ujon vaatimattomasti kaukalon ulkopuolella.

Viimeisen Stanley Cup -mestaruuden jälkeen Maple Leafs lähti alamäkeen. Tim Horton jäi viimeiseksi dynastia-aikojen muistoksi siniviivalle. Kaudella 1969-70 hän oli 16 vuotta vanhempi kuin seuraavaksi vanhin puolustaja joukkueessa. Hän vaati ja sai tuolle ajalle suuren vuosipalkan Leafsiltä noin $80 000 sopimuksellaan.

Tim Horton oli pidetyimpiä joukkuekavereita Maple Leafsin huippuvuosina ja yksi fanien suurimmista suosikeista. 

NHL:N VAHVIN MIES

Tim Horton oli nykyisen mittapuun mukaan etenkin pieni mies (178cm, 82kg), mutta hän oli äärettömän lihaksikas atleetti, jota pidettiin yleisesti NHL:n vahvimpana miehenä koko hänen peliuransa ajan.

Tim Hortonin erikoisesta tavasta huvitella pelikiertueilla rikkomalla hotellihuoneitten ovia paljain käsin kerrotaan paljon legendoja. Horton halusi aina toivottaa hyvät yöt ystävälleen Leafs-hyökkääjä Dave Keonille. Kerran Keon oli jo nukkumassa Hortonin tullessa toivottamaan öitä, eikä suostunut päästämään tätä enää huoneeseensa. Keon käski kaverinsa mennä nukkumaan.

Horton rikkoi Keonin huoneen oven, astui sisään ja käänsi ison hotellivuoteen lempauttaen ystävänsä lattiamatolle. ”Goodnight Davey”, sanoi Tim Horton iloisesti hymyillen ja poistui.

Vastustajien onneksi Tim Horton oli lempeä voimamies. Hän käytti käsittämättömiä voimiaan toisten satuttamiseksi vain, jos se oli tarpeellista.

Tappeluissa Horton iski vastustajaansa nyrkillä vain äärimmäisen harvoin. Yleensä hän otti vastustajan kiinni painiotteella ja laski tämän rauhallisesti jäähän. Hän oli niin vahva, että halutessaan hän pystyi puristamaan tappelukaveria niin kovasti, että tämän naama alkoi muuttua ensin punaiseksi ja sitten violetin väriseksi. Kerran AHL:ssä vastustajapelaaja Buffalon Harry Dick taklasi Hortonin pakkiparia Frank Mathersiä rumasti. Horton ajoi noin satakiloista miestä takaa koko kaukalon mitan, otti tämän pykälään haaroista ja olkapäistä ja heitti laidan yli.

YouTubesta voi löytää muutaman tyypillisen Tim Horton -tappelun. Wayne Cashman haastaa – Horton ottaa karhupainiottella Boston Bruinsin ilkeän hyökkääjän pykälään ja laittaa tämän jään pintaan. Derek Sanderson ajaa kulmassa kyynärpäällä päähän, ja hanskat putoavat. Horton ottaa miehen syleilyyn, raporttien mukaan puristaa nyrkeillään tämän kylkiluut rikki ja sitten laittaa jään pintaan.

Donitsikahviloitaan vetäessään Horton piti aina asiakaspalvelua mitä tärkeimpänä asiana. Kerran New York Rangersin ollessa vieraskiertueella 1970-luvun alussa hän soitti hotellinsa vastaanottoon, ja valitti kerroksessaan olevasta limunaatiautomaatista, joka söi hänen 25 centin kolikoitaan antamatta juomia.

Kun apua ei näkynyt eikä kuulunut, Tim Horton repäisi koko automaatin seinästä, vei sen tutulla painiotteella hissiin, ajoi alakertaan, raijasi raskaan automaatin aivan vastaanottotiskin eteen ja sanoi hyvin rauhallisella äänellä: ”Tässä on se automaatti, josta valitin puhelimessa.”

NEW YORK, PITTSBURGH, BUFFALO

Vuonna 1970 Tim Horton treidattiin New York Rangersiin. Myöhemmin matka jatkui takaisin Pittsburghiin nyt Penguinsin jäsenenä ja sitten lopulta Buffaloon. Hän oli harvinainen pelaaja, joka pysyi huipulla vielä yli nelikymppisenäkin. Lääkärit sanoivat 43-vuotiaan Tim Hortonin kropan olleen samanlaisessa kunnossa kuin huippukuntoisen 25-vuotiaan.

”Tim Horton tuli meidän joukkueeseemme ja toi paljon mukanaan”, sanoi New York Rangersin valmentaja ja GM Emile Francis Legends of Hockey -dokumentissa. ”Hän oli pelannut Stanley Cup -mestarijoukkueissa ja toi halun voittaa. Hän totisesti toi vakautta puolustukseemme.”

42-vuotiaana Tim Horton liittyi viimeiseen joukkueeseensa Buffalo Sabresiin. Nuoren laajennusjoukkueen pelaajat olivat ihmeissään joukkueen nestorin kyvyistä. He kuuntelivat tämän sanoja ja neuvoja tarkasti. He kunnioittivat yhä positiivista, kaikki mahdolliset jääkiekkosodat läpikäynyttä miestä, joka kaukalon ulkopuolella johti omaa menestyksekästä liikeyritystään.

QUEEN ELIZABETH WAY

Tim Horton pelasi viimeisen ottelunsa NHL:ssä Buffalo Sabresin paidassa 21. helmikuuta, vuonna 1974 tutussa paikassa, Toronton Maple Leaf Gardensissa.

Kiekko oli tullut naamaan edellisen aamun harjoituksissa, mikä aiheutti kovia tuskia veteraanipakille. Hän oli jo sopinut ajan röntgenkuvauksiin Buffalossa pelin jälkeisenä päivänä, mutta päätti silti pelata Torontossa. Tutut Leafsin lääkärit tutkivat Tim Hortonin kasvovamman ja totesivat, että tämän leukaluu oli murtunut. Hän pelasi vain kaksi ensimmäistä erää, ja jäi sitten sivuun. Tuskat olivat liian kovat. Silti hänet valittiin yhdeksi ottelun kolmesta tähdestä.

Horton oli saanut luvan palata Buffaloon omin päin ottelun jälkeen. Joukkuebussin sijasta hän hyppäsi Panteraansa ja tapasi matkan varrella Oakvillessä liikekumppaninsa Ron Joycen. Hän pysähtyi myös parissa donitsikahvilassaan.

Ron Joyce muisteli viimeistä tapaamistaan Tim Hortonin kanssa tuona iltana Douglas Hunterin kirjassa Open Ice – The Tim Horton Story. ”Tim istui toimistossaan, takki päällä ja jääpussi leukansa ympärillä, ajohanskat käsissään”, kertoi Joyce. ”Hän istui pimeässä jalat pöydällä ja vodkasoda kädessään.” Joycen mielestä Horton ei ollut näkyvästi humalassa.

Lähtiessään hän vielä heitti suuhunsa kourallisen särkylääkkeitä. Ron Joyce arvioi Tim Hortonin lähteneen Panterallaan Oakvillestä kohti Buffaloa noin 110 mailin tuntinopeudella. Hortonin tiedetään soittaneen matkalla veljelleen Gerrylle, ja vaimolleen Lorille.

Poliisikonstaapeli Mike Gula raportoi nähneensä valkoisen Panteran myöhemmin aamulla St. Catherinesin kaupungin kohdalla ja lähteneensä tämän perään. ”Ajoin yli sata mailia tunnissa, mutta menetin näköyhteyden, enkä päässyt lähemmäksi. Muutaman mailin päästä tulin kolaripaikalle.”

Tim Hortonin auto oli lentänyt sateen kastelemalta tieltä ja iskeytynyt pehmeään maanperään tien vierellä. Panteran renkaat painuivat multaan ja kaksi niistä tuhoutui. Auto lensi takaisin tielle, osui lyhtypylvääseen ja pyörähteli muutaman kerran ympäri. Lopuksi pahasti romuttunut urheiluauto iskeytyi betoniseinään ja jäi katolleen keskelle maantietä.

Jääkiekkomaailma heräsi surullisiin uutisiin 22. helmikuuta, 1974.

Tim Horton oli kuollut traagisesti hänen menetettyä autonsa hallinnan Toronton ja Buffalon välisellä QEW-tiellä. Teräsmieheksi kutsuttu atleetti oli lentänyt rikkoutuneen autonsa ovesta ulos noin 37 metrin matkan. Hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan, jossa hänet todettiin kuolleeksi. Hän ei käyttänyt turvavöitä.

Punc Imlach sai tehtäväkseen soittaa Tim Hortonin Lori-vaimolle ja kertoa, mitä oli tapahtunut.

Buffalo Sabresin pelaajat itkivät avoimesti seuraavan illan ottelun alussa pidetyn hiljaisen hetken aikana mustat surunauhat käsivarsillaan.

Onnettomuuden saaman julkisuuden ja sen uhrin kuuluisuuden vuoksi yksityiskohtia Tim Hortonin ruumiinavauksesta ja poliisin tekemästä kolariraportista saatiin lukea vasta paljon myöhemmin, kun Ottawa Citizenin tutkiva journalisti Greg McGregor teki perusteellisen jutun asiasta.

Tim Hortonin veressä oli onnettomuushetkellä kaksi kertaa enemmän alkoholia kuin laki salli. Hän oli myös nauttinut erilaisia särkylääkkeitä ja amfetamiinijohdannaisia pillereitä, joitten käyttö tässä yhteydessä jäi mysteeriksi. Hän oli kunnossa, jossa hän saattoi hyvin tehdä virheitä ajaessaan huippunopeuksilla. 

TIM HORTONS

Nykypäivänä Tim Horton on monille vain logo, punaruskea nimi tiiliseinässä. Kahvilan nimi kirjoitetaan erikoisesti monikossa, Tim Hortons, ei Tim Horton’s. Lähes viisituhatta toimipistettä käsittävä ketju ei ole enää entisen jääkiekkoilijan eikä tämän perheen omistuksessa, eikä se myy enää donitseja ja kahvia puolustajalegendan maineella, kuten yrityksen alkuvuosina.

Uusia kahviloita ei enää perusteta, koska vuonna 1964 ensimmäisen Ontarion Hamiltonin kaupunkiin perustanut Leafs-pakki #7 sitä suosittelee. Ketju on saanut ikäänkuin oman momentuminsa ja laajentunut Tim Hortonin kuoleman jälkeen monikymmenkertaisesti.

Kanadalaisille Tim Horton on enemmän kuin vain jääkiekkoilija, joka pelasi Toronto Maple Leafsin suuruuden aikoina, ja oli yksi tärkeimmistä pelaajista neljässä Stanley Cup -mestarijoukkueessa. Hänestä on 44 vuotta traagisen kuoleman jälkeen tullut kultturi-ikoni tyypilliseen kanadalaiseen tapaan hiljaisen vaatimattomasti, ilman idolipalvontaa.

Kuppiloita – usein alkuperäisen punaisen tiiliverhoilun mukaisesti rakennettuna – näkee kaikissa Kanadan kaupungeissa ja pikkukylissä. Tim Hortonsin drive in -ikkunasta käydään hakemassa aamukahvit kaikkina viikon päivinä. Aikaisin viikonloppuaamuina pidettyjen kiekkoharjoitusten tai -pelien jälkeen kokoonnutaan vielä Timin luokse.

Tim Hortonsilla käyminen on osa kanadalaista elämäntapaa. Jokaikinen Kanadassa kiekkoilun aloittava pikkulapsi pukee ensimmäisellä kaudellaan ylleen Timbits-pelipaidan, jonka Ontarion pohjoisesta kotoisin olleen mainarin pojan perustama firma sponsoroi.

Useimmissa kahviloissa – ei kaikissa, mutta useimmissa niistä, voi seinältä löytää ison raameihin laitetun taiteilija Ken Danbyn tekemän muotokuvan jääkiekkoilija Tim Hortonista ja tekstin mistä kaikki alkoi. Buffalo Sabresin kotihallin yhteydessä on tyylikäs Tim Hortons, jonka sisustus on omistettu kokonaan ketjun omistajan jääkiekkouralle.

Tim Hortons, ystävien kesken Timmy’s on kanadalaisista kanadalaisin brändi, jonka kannettavaa kahvikuppia jääkiekon kotimaan kansalaiset mieluusti vievät mukanaan matkustaessaan ympäri maailman. Kanadan armeijan tukikohtaan Afganistanissa perustettiin oma Tim Hortons sotilaita varten – pieni pala kotimaata.

Moni Tim Hortonsilla nykyisin työskentelevä tai siellä donitsikahvilla käyvä ei ehkä tiedä, miten kaikki alkoi.

Tai miten kaikki päättyi.

—

Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
Jouninposti@shaw.ca

Twitter: @onsidewithjouni