Superpesiskauden palkittavat
3 min
Vuoden pesäpalloilijan palkitseminen mestarijoukkueesta on tarpeeton perinne, tuumaa NordicBetin pesäpalloasiantuntija, nyttemmin Nepalin maajoukkueen valmennuksen harteilleen ottanut Mikko Pirhonen. (Kuva: SuperJymy Oy)
Naisten Superpesiksen palkittavat
Vuoden pesäpalloilija: Emilia Itävalo
Älkää ymmärtäkö väärin, Emma Körkköhän tämän voittaa eikä se missään nimessä väärin mene, niin keskeinen pelaaja mestarijoukkueesta on kyseessä. Körkön tilastot koko kauden ajalta yhdistettynä loistavaan pelinlukuun ulkopelissä tekevät hänestä kaudella 2019 Vuoden pesäpalloilijan, lämpimät onnittelut siitä!
Laajemmassa viitekehyksessä on kuitenkin syytä nostaa esiin, että onko Vuoden pesäpalloilijan oltava aina mestarijoukkueesta? Jos on, niin millä perusteilla? Pudotuspelien parhaat palkitaan erikseen ja mestaruus on joukkuepalkinto. Vuoden pesäpalloilijan valinnassa täytyisi mielestäni siirtyä valitsemaan aina kauden paras pelaaja, ei mestarijoukkueen parasta. Usein ne ovat sama asia, mutta ei aina.
Itävalon puolesta puhuu koko kauden jatkunut huipputasainen suorittaminen erittäin keskeisissä ja vaativissa rooleissa. Viimeistään tällä kaudella Itävalo nousi sille tasolle, johon hänen potentiaalinsa kiistatta edellyttää ja oli runkosarjan ylivoimaisen ykkösen ja finaalijoukkueen tärkein yksittäinen pelaaja.
Vuoden lukkari: Noora Matikka
Takaisin huippujoukkueeseen päässyt Matikka osoitti olevansa taktisesti erittäin kypsä ja röyhkeä huippulukkari. Otteet kauden aikana edellyttävät mielestäni Vuoden lukkarin valintaa, jopa kohtalaisen selkeää sellaista.
Pudotuspelien paras: Siri Eskola
Huikean kauden pelannut Eskola voisi olla jopa kirjaimellinen jokerikortti Vuoden pesäpalloilijaa valittaessa, mutta tällä kertaa hän pokkaa pudotuspelien parhaan pystin.
Vuoden tulokas: Maiju Mäntylä
Mielestäni valinnoista selkein.
Miesten palkittavat
Vuoden pesäpalloilija: Tuomas Jussila
Tällä kertaa valinnasta ei ole minkäänlaista epäselvyyttä. Tämän hetken ykköspelaaja lajissa, eikä palkinnon saajaksi ole muita varteenotettavia vaihtoehtoja.
Vuoden lukkari: Juha Puhtimäki
Kärkikolmikko Janne Kivipelto – Janne Heimonen – Puhtimäki oli tällä kaudella erittäin lähellä toisiaan. Heimosen alkukausi näytti lukitsevan miehen jo Vuoden lukkariksi, mutta tahti hiipui loppukautta kohden.
Kivipelto on lukkareista tällä hetkellä ehkäpä kokonaisvaltaisin ja erityisesti fysiikka on kehittynyt miehellä entisestään.
Jos pesäpallolla ei olisi Juha Puhtimäkeä, lajin pitäisi keksiä sellainen hyvin pian. Edes Toni Kohonen ei ollut suurimpina päivinään vastaava mediahuomion kohde ja uusien kohdeyleisöjen tavoittamisen kannalta huipputärkeä kanava. Tämä lukitsee miehen Vuoden lukkariksi, vaikka sillä ei pitäisi olla palkinnon kanssa mitään tekemistä.
Lukkarina Puhtimäki pelasi vahvan ja tasaisen kauden, ollen lajin kehittyneimmän ulkopelijoukkueen toiminnan hermokeskus. Yhteispeli Iiro Kuosan, Jussilan ja koko ulkokentän kanssa on parhaimmillaan upeaa seurattavaa ja tolppalukkarina Puhtimäki oli sarjan paras. Valinta ei siis mene missään nimessä väärin, niin tasainen trio kärjessä oli.
Ville Väliahon aika tulee vielä, mutta finaalisarja osoitti että tekemistä riittää vielä, kuten kuuluukin olla.
Pudotuspelien paras: Aleksi Rautiainen
Pokaali jaettiin jo ja se meni 100% oikeaan osoitteeseen.
Vuoden tulokas: Simo Vainikainen
Valinta arvo-otteluun ensimmäisellä täydellä kaudella sinetöi mielestäni valinnan. Ennen käsivaivaansa Vainikainen oli myös ulkopelin avainhahmo ja miehen jalka liikkui kauden aikana parhaimmillaan aivan sarjan ykköskoriin kuuluvalla tasolla.
Mikko Pirhonen
