Chelsea dagger
7 min
Koska traumoista puhuminen terapiassa on kallista, palaan kevääseen 2014 tätä kautta. (Kuva: TT)
Kautta 2013/14 oli jäljellä Liverpoolin osalta enää kolmen ottelun verran. Vaihtelevasti käynnistynyt kausi oli lähtenyt vuodenvaihteen jälkeen toden teolla lentoon ja takana oli peräti 11 ottelun voittoputki. Luis Suarez esitti tuon jakson aikana niin käsittämättömiä otteita, että pidän sitä virettä edelleen monipuolisuuden ja vaarallisuuden osalta vahvimpana näkemistäni Liverpool-hyökkääjistä.
Daniel Sturridge oli tehnyt kauden aikana valtavasti tärkeitä maaleja, nuori Raheem Sterling oli kasvanut kauden aikana ratkaisijaksi, Philippe Coutinho taikoi kauniita maaleja, Jordan Henderson raatoi huipputärkeässä roolissa keskikentällä managerin arvostamana mutta jakoi fanien mielipiteet vahvasti (kyseessä on ilmeisesti painovoiman kaltainen luonnonlaki) ja vaikkei puolustus nyt ihan timanttia kauniisti sanottuna ollutkaan (11 voitto-ottelussa 15 päästettyä), hyökkäys polki maaleja kuin tulpatonta mopoa (37 osumaa 11 pelissä!).
Sitten oli Steven Gerrard. Stevie G, mies jonka pelaamisesta oli nähtävissä että fyysisesti mentiin viimeisiä kausia, mutta Brendan Rodgersin miehelle löytämä uusi rooli keskikentän pohjalla oli toiminut mainiosti ja Gerrard oli se liima joka piti ryhmän kasassa, se johtaja jota niin joukkue kuin koko seurakin seurasivat ja halusivat palavasti, että legendan statusta jo pitkään nauttineen kipparin ura saisi vielä sen puuttuvan kruunun, Valioliigan mestaruuden.
Rinki
Kaksi viikkoa ennen Chelsea-ottelua pelattiin ikimuistoinen Manchester City –ottelu Liverpoolissa. Kyseessä oli Hillsborough’n tragedian 25-vuotispäivä ja samalla eräs suurimmista liigaotteluista, jonka muistan tuota edeltäneiltä kahdelta vuosikymmeneltä. Kuten olen aiemminkin väsymykseen saakka kertonut, olin riittävän onnekas saadakseni lipun tuohon kyseiseen otteluun, vaikkakin kaikista mahdollisista paikoista Manchester Cityn fanien keskelle…
Se ottelu ja se ilmapiiri eivät häviä mielestäni koskaan. Liverpool 2-0-johtoon, City tulee tasoihin ja Coutinho laukoo loppulukemiksi jääneet 3-2 aivan silmieni edessä alle vartti ennen ottelun päätöstä. Kun päätösvihellys soi, stadion räjähti ja silminnähden liikuttunut Gerrard keräsi joukot rinkiin kentällä. Tätä ei kovin usein ammattilaisjalkapallossa ottelun jälkeen näe, mutta kapteenin ollessa tunnemyrskyssä sekä voitosta että tapahtuman muistuttaessa miehen menettäneen serkkunsa Jon-Paul Gilhooleyn Hillsborough’lla, se vain tapahtui.
Pharrell Williamsin Happy kaikui Anfieldin kovaäänisistä, kevätpäivä oli upea ja Anfieldin lähipubit elivät unelmaa. Liityin joukkoon Gerrard-paidassani ja tuntui, että nyt kaikki on mahdollista. Gerrard oli ollut pitkään ilmiselvä valinta paitojeni selkämyksessä, sillä vuoden itseäni vanhempi peluri ikään kuin kasvoi kanssani ja nousi jatkuvasti kohti huikeampia korkeuksia. Se tunne, räjähtävyys, taito, taklaukset, upeat kaukolaukausmaalit ja niiden rinnalle jatkuvasti suuremmaksi kasvanut johtajuus…miten olisin voinut olla kasvamatta miehen faniksi?
Chelsea
Kun kotiottelua Chelseaa vastaan koitti, Valioliigaa oli jäljellä Liverpoolin ja Chelsean osalta kolme kierrosta. Manchester Cityllä oli pelaamatta neljä ottelua, nämä kolme olivat ne joilla oli vielä matemaattisesti mahdollisuus voittaa mestaruus.
Liverpool oli sarjakärki: 35 ottelua, 80 pistettä (eli vähemmän kuin nyt, vaikka kierroksia on pelattuna kaksi enemmän), maaliero +52. Chelsea oli juuri kärsimästään Sunderland-tappiosta huolimatta toisena: 35 ottelua, 75 pistettä, maaliero +41. Manchester City kolmantena: 34 ottelua, 74 pistettä, maaliero +56. Koskapa Chelsea oli sekä juuri hävinnyt että pelasi huipputärkeitä Mestareiden Liigan pudotuspelejä Atletico Madridia vastaan Liverpool-kamppailun molemmin puolin, oli oletettavissa että Mourinho pyörittää rotaatiota.
Tuolloin elettiin vielä aikaa, jolloin Chelsean vähemmän peliaikaa saaneiden miesten täydentämä joukkuekin oli kalliimpi kuin Liverpoolin ykkösmiehistö. Mourinhon avauksessa oli toki vakionimiä kuten Azpilicueta, Ashley Cole, Matic sekä Lampard, mutta myös pienemmälle vastuulle jääneitä kuten Mark Schwarzer, Tomas Kalas, Demba Ba ja…Mohamed Salah.
Tuolloinen Chelsea oli ilkeä vastus kaikille maanosan joukkueille, nimenomaan siksi että olivat todella hankalia voitettavia ja parhaimmillaan suurissa otteluissa. Mourinho ryhmittikin joukkonsa avaushetkien hieman railakkaamman jakson jälkeen syvälle omalle kenttäpuoliskolleen ja pakotti Liverpoolin murtamaan muurinsa.
Katsoin ottelua kotikaupunkini urheilubaarissa, siinä missä olin nuorempana käynyt katsomassa satoja otteluita kun kanavien tilaaminen kotiin oli vielä liian kallista. Itse asiassa sunnuntaitraditioni, johon osallistui usein myös ystäviäni, oli tilata pizzaa sinne baarin kulmapöytään, istua siinä, juoda kahvit ruoan päälle ja katsoa 1-2 matsia siinä samalla. Päälläni oli Gerrardin paita, kaulassani uunituore Anfieldin kaupasta ostettu huivi ja syke huiteli pilvissä.
Liverpool alkoi puskea, kaikesta näki että joukkue halusi asiaa jopa liikaa ja se näkyi kärsimättömyytenä. Suarez vartioitiin pois pelistä, mutta silti palloa pyrittiin pelaamaan tälle ja kun se ei onnistunut, pelistä tuli yksin yrittämistä ja sankarisuoritusten hakemista.
Olin turhautunut jo avauspuoliajan lopulla, koska Chelsea oli onnistunut aikomuksissaan tappaa Liverpoolin ja Anfieldin yleisön niin usein jo ottelun alussa syntynyt hurmos. Se viivytteli ja pelasi aikaa. Kun Gerrard sai pallon puolustajien välissä, minusta näytti siltä että hän valmistautui yrittämään edelleen aika ajoin nähtyä 50 metrin Hollywood-syöttöä. Kun liukastuminen tapahtui ja Demba Ba karkasi läpiajoon, tuntui että jokin murtui.
Jamie Carragher sanoi myöhemmin studiossa, että tuo oli hetki jolloin Mignolet’n olisi pitänyt ottaa mestaruuteen oikeuttava torjunta. Hienoa että puolustat ystävääsi, Carra, mutta totuus on toinen. Tokihan sen olisi voinut torjua, mutta vahinko oli jo tapahtunut. En tule koskaan ajattelemaan niin, että Gerrard petti Liverpoolin, mutta vaikka me fanit sitä kuinka kaunistelisimme niin se oli se hetki jolloin mestaruus todellisuudessa hävittiin. Sen tietää Gerrard itsekin, kuten mies on useasti sanonut ja vaikkei se vie pois sitä hohtoa joka miehen uraan liittyy, se on haava joka ei ole umpeutunut.
En häpeä myöntää, että tuon ottelun jälkeen join elämäni kovimman humalan. En ole käytännössä koskaan harrastanut suruuni juomista, mutta se ilta meni siinä baaripöydässä istuessa, koska pidin täysin varmana ettei sitä mestaruussaumaa enää ollut olemassa, se sauma oli mennyttä.
Maurizio Sarrin Chelsea on saanut jälleen juonen päästä kiinni ja Eden Hazard on väsymyksestään huolimatta palannut huippuvireeseen. Nyt on vain tämä ottelu ja Liverpoolin on oltava sekä aktiivinen että kärsivällinen. Sarri pyöräytti torstaina Slavia Prahan vieraana rotaatiota reippaasti ja lepoaikaa saivat mm. Luiz, Kanté, Hazard sekä Higuain. Kun tuloksenakin oli vielä vierasvoitto, voi Chelsea saapua Anfieldin hornankattilaan ajatukset täysin taistelussa paikasta neljän joukkoon.
Liverpool on kulkenut noista ajoista valtavan pitkän tien organisaationa ja joukkueena. Nyt kentälle asteleva Reds on eri eläin, 33 ottelusta se on hävinnyt vain yhden ja päästänyt 20 maalia siinä missä keväällä 2014 tappioita oli alla viisi ja päästettyjä maaleja 44. Se oli silloin, nyt on nyt ja sunnuntain ottelusta tulee jälleen upea spektaakkeli.
Siinä missä ottelu on suuri ja odotus malttamatonta, samanaikaisesti on jälleen syytä palauttaa mieliin sunnuntaina hiljaisella hetkellä, Kopiin tehtävällä mosaiikilla ja varmasti jälleen äärimmäisen koskettavalla tavalla muistettava asia, eli Hillsborough. Seuran historian suurimmasta tragediasta ja käännekohdasta on kulunut 30 vuotta, toivottavasti vielä meneillään olevat oikeudenkäynnit tuovat sekä oikeutta että rauhaa uhrien omaisille ja ennen kaikkea toivottavasti kukaan ei mene enää koskaan matsiin ilman että palaisi sieltä kotiin.
On aika kaivaa kaapista se sama Gerrardin paita, jonka rinnuksesta lähtivät siihen seuran kaupassa painetut mainokset kun ex-avovaimoni päätti pestä paidan 60 asteessa (en myönnä julkisesti, että tuo ex-etuliite olisi seuraus tuosta) ja suunnata sunnuntaina urheilubaariin seuran kaulaliina kaulassa. Koska tällä kertaa tulos on toinen ja keväästä tulee kaunis. Palakoon 96 kynttilän liekki komeana ja raikukoon YNWA niin, että jokainen ottelua katsova ymmärtää mistä tämä seura on tehty!
Mikko Pirhonen
